Isäni Tuomo Wallenius oli nuorena poikana töissä Lauri Grahnin omistamassa liikkeessä. Kun tämä halusi siitä luopua, hän tarjosi liikettä isälleni, joka oli silloin vasta 15-vuotias. Isäni isä Kalle takasi lainan, mutta koska isälläni oli ikää liian vähän, lupautui 19-vuotias Olavi-veli mukaan yritykseen. Olavi oli tuolloin kaivertajana kultasepänliikkeessä.
Kaupat tehtiin 9.5.1928. Kun veljekset hakivat kaupungin maistraatilta toimilupaa, katsoi silloinen pormestari heitä huvittuneena ja tokaisi ”jaaha, vai meinaa pojjaat tehtailijoiksi.” Näin Leima-, Kaiverrus- ja Niklausliike, Veljekset Wallenius sai alkunsa. Leimasimesta tuli tärkein artikkeli, kun isäni kehitteli kumileimasimien valmistamiseksi uutta tekniikkaa. Asiakkaina olivat monet isot tehtaat niin Tampereella, kuin muualla maassa, mm. Suomen Gummitehdas Oy, SOK Viipurin mylly, Turun ja Hämeenlinnan vehnämyllyt, Siuron valssimylly, Sortavalan Osuusliike, Karhula Lasitehdas, Tammer, Suomen sokeri jne. Myös Valiolle valmistettiin leimaisimia ja pingviini-tuotemerkkihän on myös isäni ideoima.
Isäni arveli, että liikkeen luotettavuus kärsisi, jos kävisi ilmi, että johtaja on niin nuori. Niinpä kun työtehtävistä tultiin paikanpäälle neuvottelemaan, niin johtaja sattui olemaan poissa, mutta apulainen lupasi hoitaa asian. Siihen aikaan pojat käyttivät vielä polvihousuja, mutta isälle hankittiin pitkät housut, jotta hän näyttäisi vanhemmalta.
Toimipaikka oli aluksi Ruuskasen talon alakerrassa Koskikatu seitsemässä. Siitä se muutti Pikilinnan kulmaan Tammelaan ja siitä edelleen Pikilinnan viereen kaksikerroksiseen rakennukseen, Ilmarinkatu 11:sta. Nikkelöinnin ja kuparoinnin lisäksi oli muutakin galvaanista pintakäsittelyä kuten messingöintiä ja gadmiointia, myös kromaus tuli mukaan. Kuparisten kahvipannujen niklaus oli tullut muotiin, muita pintakäsiteltyjä tuotteita riitti pienistä prikoista ja heloista autonpuskureihin asti. Hiomossa esineet hiottiin ja pintakiillotettiin. Isäni kävi ennen Toista maailmansotaa Saksassa tutustumassa kromaukseen Leipzikin messuilla ja Langbein-Pfanhauser-Werkenin tehtaalla. Tehtaan johtaja esitteli vieraille innoissaan silloin uutta keksintöä, kovakromausta, vetelemällä naarmuja kovakromatulla metallitangolla tehtaan ovien lasi-ikkunoihin. Kovakromaus tuli Veljekset Walleniukselle vasta paljon myöhemmin.
Sodan aikana tehtiin sotateollisuudelle alihankintoja, mm. taittosuksia Saksan armeijalle. Isäni oli kiinnostunut myös valokuvauksesta ja hän suunnitteli välineitä valokuvaajille, kuten kameranjalan, joka voitiin helposti kiinnittää pöydän reunaan tai vaikkapa puun kylkeen ja kohdistaa siitä sopivaan kuvakulmaan. Samoin tehtiin kamerajalustoja studiokäyttöön sekä valonheijastimia. Isä suunnitteli myös räätäleille prässäystelineen.
1950-luvulla pintakäsittelyn lisäksi valmistettiin koteihin ja toimistoihin putkikalusteita, kuten tuoleja, jakkaroita, pöytiä, vaatenaulakoita, tuhkakuppeja jne. Myös myymäläkalusteita valmistettiin, kuten vaatetelineitä ja paperirullatelineitä, mm. Sara Hildénin vaatemyymälään ns. Taivaanlinnaan Tampereelle. Silloin osallistuttiin messuihin ja mainostettiin lehdissäkin. Jotain erikoistöitä on jäänyt mieleeni tuolta ajalta. Tampereen kaupunginorkesterille valmistettiin nuottitelineitä, Kangasalan Urkutehtaalle kromattiin urkupillejä ja Lokomolle veturien numeroita. Tampereen keskussairaalan käytävien pylväiden ympärille valmistettiin messinkiset suojakaaret. Tässä työssä hankaluutena oli se, että kaikki pylväät olivat vain näennäisesti samanlaisia, tosiasiassa ne poikkesivat mitoiltaan toisistaan. Isä ratkaisi pulman apuvälineellä, jolla jokainen pylväs mitattiin, kaari pidennettiin ja numeroitiin tarkasti. Hyvin työ loppujen lopuksi onnistui, sillä kaaret ovat vieläkin paikallaan.
Kovakromaus tuli myös mukaan kuvioihin 1950-luvulla. Paperikoneiden teloja korjauskromattiin, samoin tapettiteloja mm. Toijalan Tapettitehtaalle. Tehtaan tilat alkoivat olla ahtaat ja epäkäytännölliset, koska altaat ja hiomo olivat toisessa kerroksessa. Painavia esineitä oli tosi vaikeaa hinata sinne. Veljekset alkoivat suunnitella uutta tehdasrakennusta Sammonkadun teollisuusalueelta varatulle tontille.
Olavi-veli kuoli sydäninfraktiin vuonna 1958, täytettyään juuri 50 vuotta. Juuri tätä ennen oli pidetty tärkeät neuvottelut Ajanmies ja Ajatar vaateliikkeiden uusien myymälöiden kalustamisesta. Tilaukset saatiin ja myös toimitettiin myöhemmin. Yhtiö oli avoin yhtiö ja sen toiminta jäädytettiin ja liike suljettiin omaisuuden selvityksen ajaksi. Uudesta keskeneräisestä tehtaasta sekä asunnostamme Kalevan tornitalossa luovuttiin, mutta erinäisten vaikeuksien jälkeen saatiin firma taas käyntiin. Toiminimeksi tuli Veljekset Wallenius omist. Tuomo J. Wallenius. Vanhasta tunnetusta nimestä ei kannattanut luopua, sillä sillä oli hyvä maine.
Olavi-veli oli toiminut enemmän kaupallisella puolella kun isä taas teknisellä. Heidän lisäkseen konttorissa ja asiakaspalvelussa olivat sisaret Lempi ja Aino. Opettajasisar Lahja huolehti tilinpäätöksistä, sillä hän oli aikoinaan käynyt kauppaopiston. Muistan tuolta ajalta tapauksen, kun olimme innoissamme ja ylpeitä, kun firman oma juoksupoika Juho Siiki kuljetti vähän matkaa olympiasoihtua vuoden 1952 Helsingin Olympialaisiin. Olimme kadun varressa hurraamassa.
Kun rakenteilla olleesta tehtaasta oli jouduttu luopumaan, isä alkoi etsiä muualta sopivia tiloja. Lempäälässä lähellä rautatieasemaa oli yksi sopiva tehdas ja Kangasalla toinen. Mutta kun tukkukauppias Orvo Lehtiö oli ostanut Suoniemen asemalta entisen Hionta Oy:n tehdaskiinteistön, hän tarjosi sitä vuokrattavaksi. Rakennuksen toisessa päässä toimi jo silloin trasselirepimö. Kiinteistö sopi meidän käyttöömme hyvin, olivathan kaupungissa ollessa tuotteet kulkeneet rautateitse ympäri maata, nyt asema olisi aivan vieressä. Suureen muuttourakkaan ryhdyttiin keväällä 1962 ja kesään mennessä kaikki koneet oli purettu ja tuotu autokuljetuksina Suoniemelle kelirikon aikaan. Salmissa oli Otamussilta vielä alhaalla notkossa ja tie Pakkalan kylän läpi pehmeä ja savinen. Mutta muutto onnistui ilman suurempia kommelluksia.
Isä oli tarkasti etukäteen suunnitellut mihin mikäkin allas ja kone sijoitettaisiin. Tilaa ei ollut liikaa, mutta nyt kaikki oli maantasossa ja samassa kerroksessa. Kaikki entiset työntekijät eivät halunneet lähteä kulkemaan tuota junamatkaa Tampereelta. Junia kulki kyllä sopivasti ja osa väestä kävikin jonkin aikaa, mutta sitten hakeutuivat muualle töihin. Tilalle saatiin lähiseudulta uusia työntekijöitä. Trasselirepimö tehtaan toisessa päässä oli lopettanut toimintansa ja koko rakennus jäi meidän käyttöömme. Kiinteistö ostettiin itselle vuoden 1968 alussa.
Isä innostui 1960-luvulla suunnittelemaan pakkauspöytää paperi- ja narutelineineen, sitä esiteltiin messuilla ja siitä kiinnostuttiin, mutta muovikassit valtasivat alaa myymälöissä ja isän mielenkiinto hiipui. Isällä oli patentteja aikaisemmista keksinnöistään ja myös näihin paperi- ja naruleikkureihin haettiin patentit. Pystynaulakoita ja myymälätelineitä valmistettiin edelleen Suoniemellä. Kovakromauksesta alkoi tulla yhä tärkeämpi osa toimintaa. Hydrauliikan käyttö työkoneissa lisääntyi ja männänvarsien kovakromausta tarvittiin. Asiakkaita saatiin useista eri konepajoista.
1960-luvun loppupuolella taiteilija Kimmo Kaivanto kääntyi enonsa puoleen, kun hän suunnitteli metallikonstruktiotaan ”Meridiiani” (Kiasma/Helsinki), ”Konstruktio tuulelle ja valolle” (Sara Hildénin taidemuseo/Tampere) ja ”Vapaapäivä” (Kiasma). Ne valmistettiin Suoniemellä, samoin vuonna 1973 Helsinkiin hotelli Hesperian edustalle suunniteltu , ruostumattomasta teräksestä valmistettu ”Oodi 60 000 järvelle”. Kimmo Kaivanto oli myös suunnitellut Veljekset Walleniuksen uudemman logon, aiempi oli isäni tekemä. Modernimpi malli jalallisesta ja kannellisesta tuhkakupista oli myös Kaivannon suunnittelema.
Vanhat kromauslaitteet kävivät pieniksi ja 1970-luvun alussa ryhdyttiin suunnittelemaan isompia. Vanha nikkeliamme poistettiin ja tehtiin tilajärjestelyjä. Korkeutta tarvittiin lisää, joten altaille kaivettiin lattian syvennys, joka valettiin sementtialtaaksi, johon sitten uudet lähes 7 metriä pitkät kromialtaat sijoitettiin. Välipohja purettiin altaiden yläpuolelta, jotta nostureille tuli tilaa. Nyt saatettiin kromata kokonaisia terässalkoja ja kromattavaa mahtui kerralla enemmän, tasaussuuntaaja oli nyt tarpeeksi suuri niin virtaa riitti ja imuri oli tehokas.
Kun VR alkoi supistaa junavuorojaan, alettiin siirtyä yhä enemmän autokuljetuksiin. Asema suljettiin ja lopulta junat lakkasivat pysähtymästä Suoniemellä. Vähän aikaa tavaraa kuljetettiin Siuron ja Karkun asemille, muuta sitten sekin loppui.
Isän terveys alkoi horjua ja hänelle tehtiin ohitusleikkaus 1972. Hän jatkoi työskentelyä yrityksessä vuoteen 1984 asti, jolloin viisi silloista työntekijää osti sen. Yritys jatkaa edelleen toimintaa Veljekset Wallenius Oy:nä.
Muistellut ja koonnut Pirkko Paavola, Perustaja Tuomo Walleniuksen tytär.